— Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos ja saattavat kuulla.
— Hänen siskonsa! — mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. — Olisiko siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?
Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.
Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat olkansa ja vähäisen ontumisensa.
Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.
— Ah, veli kardinaali, — virkkoi herttuatar reippaasti, — kylläpä sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!
— Yhdentekevää, — vastasi herttua. — Me olemme nyt saaneet aikaan sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.
— Ooh, — virkkoi Mayenne, — sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita niinkään helposti saada astumaan.
Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.
— Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? — kysyi kardinaali.