— Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! — jatkoi priori.
— Te olette aivan liian hyvä, isä, — jatkoi Gorenflot, joka ei voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.
— Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen jälkeen, eikö niin?
— Myönnän, etten ole uskaltanut, — vastasi munkki, ja kylmät hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.
— Ah, rakas veli, — puhui priori, — te olette menetellyt hyvin ajattelemattomasti!
— Sallikaa, että selitän teille, isä…
— Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän mielenpurkauksenne…
— Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi, sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.
— Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut. Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne. Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.
— Antakaa anteeksi, isä, — sanoi Gorenflot. — Mutta jos te nyt tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te puhuitte mielenpurkauksesta?