Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui: hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.
— Kas niin! — virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili ja uhkaili.
Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön takana oli vaaniskellut.
Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.
— Kuulkaapas, — virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi loppua, — selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.
— Hyvä ystävä, vastasi Chicot, — minä tahdoin saada selville, onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.
Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa salaamatta vastasi hän siis vain:
— Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.
— No, mitä siihen tulee, — jatkoi Chicot ja taputti iloisesti munkkia olalle, — niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.
— Sepä hyvä, — virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. — Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.