— Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.
— Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.
— Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?
— Ei, Henrik pyhä.
— Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.
— Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.
— Hyvä, — sanoi isäntä, — jos kerran olette Cuisen herttuan ystäviä, niin tunnette kai tämän.
Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella liigalaiset tunsivat toisensa.
Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.
— Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?