— Paras herra, — puhui nyt isäntä, — pitäkää minun taloani omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni, ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin…
Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.
— Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, — lisäsi Chicot, — tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.
— Saamari! — virkkoi isäntä, — te ette voi missään olla paremmassa turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.
— Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu viereisessä huoneessa?
— Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana, ja minä ajan hänet ulos ovesta.
— Ei, ei! Miksikä niin? — jatkoi Chicot. — Antakaa hänen päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin niitä ainakin voi pitää silmällä.
— Oletteko oikeassa? — vastasi Bernovillet ihastuen.
— Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän vihollisemme? Sanon meidän vihollisemme, — lisäsi gascognelainen mitä herttaisimmin hymyillen, — sillä huomaanhan jo, että me olemme veljiä.
— Epäilemättä, — vastasi isäntä. — Kas, hyvä ystävä, minä epäilen tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin ministeri.