Gorenflot ilmestyi kynnykselle.
— Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä hämmästyi että kauhistui.
— Vastaa, vastaahan veljeni, — sanoi Chicot. — Isäntämme tietää kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.
— Minkä salaisuuden? — kysyi Gorenflot.
— Pyhän liiton, — virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.
— Mutta, — sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa keskusteluainetta, — minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.
— Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat teidän käytettävissänne, hyvä veli.
Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.
Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään — siltä ainakin näytti — saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni, oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin keinoin koetti purkaa vihaansa.
Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan, oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut: