Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin: miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.
— Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, — virkkoi Chicot.
David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti hiukan verta.
Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan liikahtaa ja pistää.
David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain salaisuuttaan säilyttääkseen.
— Ahaa! — huusi Chicot. — Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu, mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt, mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.
Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David, uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.
Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös, mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.
Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi oven ja huusi Gorenflotia.
— Kylläpä te olette kalpea! — virkkoi munkki sisälle tultuaan.