— Olen, — vastasi Chicot. — Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.
— Onko hän sitten kuollut? — kysyi Gorenflot.
— Niin on ainakin syy otaksua, — vastasi Chicot.
— Vaikka hän äsken oli niin terve!
— Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä on mennyt väärään kurkkuun.
— Ah! — virkkoi Gorenflot. — Se roisto aikoi kuristaa minut, kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.
— Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.
— Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko lailla.
— Mutta se ei riitä, — huomautti Chicot. — Teidän täytyy sytyttää eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa ääressä.
— Mitä varten?