— Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.
— Onko se totta? — kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.
— Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun teidän veljenne kerran niin sanoo, — vastasi Bussy. — Ensimäinen kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.
— Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, — jatkoi Henrik, — niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?
— Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, — lisäsi tuo jäykkäniskainen taistelupukari, — toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen vasemmalla kädellä.
— Häpeämätön! — mutisi Henrik.
— Sire, — virkkoi Anjoun herttua, — te puhuitte juuri äsken oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut murhayrityksen.
Henrik punastui.
— Ei, — vastasi hän. — Tällä kertaa tahdon mieluummin olla tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä, että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.
— Sire, — vastasi herttua, — se oli Quélus.