Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.
— Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas. — Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.
— Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.
— Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi, Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita kerr…
— Ah! — keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. — Te sanotte olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.
— Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?
— Sire, minullahan on hovipoikani Jean.
— Mutta hänhän nukkuu?
— Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin ne eivät estä minua nukkumasta.
— Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.