— Hyvää päivää, Quélus, — sanoi hän ja suuteli suosikkinsa kumpaakin poskea. — Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?
— Ah, minulla on kuoleman ikävää, — vastasi Maugiron. — Minä luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla teidän isänne ja äitinne poika?
— Nyt kuulette, sire, — puhui Frans. — Onko siis teidän kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin loukataan?
— Vaiti, Monsieur, — sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. — Minä en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.
— Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole sen vähempi kuin teidän…
— Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin kerroin rikollinen.
— Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?
— Hän on?
— Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?
— Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.