— Sire, — virkkoi Frans nöyrästi, — tarvitsevatko meidän perheriitamme mitään todistajia?
— Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken veljeni kanssa.
— Sire, — kuiskasi Quélus, — on varomatonta, että teidän majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.
— Minä otan Aurillyn mukaani — kuiskasi Maugiron.
Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin levoton.
— No, nyt olemme kahdenkesken, — virkkoi kuningas.
— Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, — vastasi prinssi.
— Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles. Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa! Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.
— Ah! — huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. — Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.
— Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä syystä minä teiltä sen häpeän säästän.