Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.
Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.
Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:
— Elä pelkää mitään, Diana.
— Mitäpä minä pelkäisin? — kysyi hän ajatuksissaan.
— Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.
— Olen… olen! — sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.
Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan, ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.
— Kerroppa, — virkkoi Jeanne, — kerro minulle kaikki, mitä sinulle haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille kuollut… Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.
— Mitä sanoin sinulle äsken?