— Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen… Mutta mistä sitten johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä… voi, Diana, sinulla on ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!
— Ei ole, ei ole mitään.
— Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?
Diana hätkähti.
— Herra Monsoreaun puolisona! — toisti hän. — Mistä syystä mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän rauhassamme?
— Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.
Diana pudisti surullisena päätään.
— Olet sanonut minulle, — jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa Dianan kaulaan, — sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.
Diana sävähti tulipunaiseksi.
— Kreivi Bussy on miellyttävä mies, — jatkoi yhä Jeanne ja lauloi: