— En mitään, en mitään.
— Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko, sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.
— Niin ainakin kuvittelin… Näin vaaroja, syviä kuin kuilut, edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä. Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!
— Sinä puhut arvoituksilla.
— Ei, ei se ole niinkään! — huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä seisomaan. — Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin… isäni tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin… hän, hänkin tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää, jos minä rakastaisin…
— Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme…
— Sanon sinulle, että me olemme olleet pelkureita.
— Me?… Voi, Diana, kenestä sinä puhut?
— Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin… isäni on nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa. Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan… mutta, huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt hänen minua rakastavan.
— Sinä petät itsesi! — huudahti Jeanne. — Jos sinä tosiaankin niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan päinvastoin, lörpöttelijä! — lisäsi hän, syleillen ystäväänsä hellästi.