— Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä, jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista, sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja karkotuksensa.
— Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva veitikkamaisesti.
— Mutta minä… ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs… minä, jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä, joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen, että hän vaikkapa itse kirkosta… sillä hänen hevosensa oli oven ulkopuolella… olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin olisin sen tehnyt… No niin! Minä menin pois… mutta hän ei ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään. Varro, varro, ja kuuntele!… Voi, sinä et tiedä, miten minä kärsin… hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin. Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi… voi, minä punastun sitä puhuessani… hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni. Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun matkustamisen arvoinen… kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko unohdettu, halveksittu, Jeanne?
Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan jalkoihin. Tämä päästi huudon.
Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut miehen.
— Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, — mutisi Bussy ja suuteli arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.
Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä välinpitämättömyydestä.
16.
Rakastavaiset.
— Oi! — kuiskasi Diana ja katsoi ylös. — Kylläpä te, kreivi, meitä kauheasti hämmästytitte!