— Varokaa itseänne, herra! — huusi kreivi. — Hypätkää alas satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.
Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan, ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi, silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.
— Hyvä herra, — huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, — saanko ostaa teidän hevosenne?
— Hyvä jumala! — pääsi Bussyltä.
— Kuulitteko, mitä kysyin? — toisti vieras. — Minulla on kiire.
— Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, — vastasi Bussy omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun herttuan.
Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.
— Rauhoittukaa! — huusi herttua tuolle epäluuloiselle puolustajalleen. — Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta totisesti että hän on Bussy.
— Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?
— Vai on se herra Bussy, — virkkoi d'Aubigné. — Siinä tapauksessa, armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse… Sallikaa minun niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut lähettänyt on.