— Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne, armollinen herra?
— Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle, että annan teille pahan luontonne anteeksi.
— Olette varsin hyvä!
— No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta. Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?
— Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra, näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista pidä koskaan kiistellä.
— Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin joutavanpäiväisten asioitten takia.
— Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te juuri äsken moititte minua siitä että… Sanokaapa, armollinen herra, mitä turhuuksia minä olen tehnyt?
— Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut sopiva.
— Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?
— Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.