Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi, suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.
Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt lasiaan tyhjentää.
— Hovi on nyt täydellinen, — sanoi Antraguet punottavana kuin nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, — täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.
— Eipäs, eipäs! — puuttui puheeseen Ribeirac. — Meiltä puuttuu ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen mitään.
— Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, — virkkoi Livarot, — samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra Monsoreau.
Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin saapumisesta.
Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun kreivi astui sisälle.
— No, siinä mies, missä mainitaan, — lausui herttua. — Te näette, että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille sen, jota toivomme.
Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.
— Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, — sanoi herttua, osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.