— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — minä olen hyvin nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt. Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.
— Te kai tulette Parisista, vai kuinka?
— Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.
— Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:
— Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.
Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan iloiseksi.
— Hyvä! — sanoi hän. — Minä kiitän teitä, herra Monsoreau! Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.
Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.
— Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, — virkkoi prinssi. — Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.
— Neuvo on hyvä, kautta kunniani, — sanoi Livarot. Ellette sitä seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.