— Ooh! — intti Saint-Luc, — onhan teillä täällä vaimonne! Mitä minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka erämaassa.
— Kyllä, kyllä, — vastasi Monsoreau ja puri huultaan. — Mutta kuitenkin…
— Mitä tarkoitatte?
— Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.
— Hyvä herra, — vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan kultaisella hammastikulla, — te olette erittäin kohtelias, sillä enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana luonto.
— Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.
— Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? — huomautti Saint-Luc. — Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että se tulee verrattain pian tapahtumaan.
— Mistä syystä?
— Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen, tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.
— Onnellinen! Miksi niin?