Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä, ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren toivomuksiin.
Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän herttuan oikkuun.
— Bussy, — virkkoi Frans, — ei ehkä ole varsin viisasta suostua liian pian äitini esityksiin.
— Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras valtiollinen äly maassa.
— Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää, joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.
— Se on järkevätä, armollinen herra.
— Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, — sanoi herttua. — Sillä aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla varma.
— Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.
— Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.
— Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, — väitti Bussy.