Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin täällä, niin minä puhuisin enemmän.
— Puhukaa, kansleri, — käski kuningas, — tässä ympärilläni on vain ystäviä… puhukaa!
— Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä, mahtavia ystäviä…
— Minunko ympärilläni?
— Kaikkialla.
— Ovatko he sitten minua mahtavampia? — huudahti Henrik, vihasta ja levottomuudesta kalpeana.
— Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä. Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.
— Se on oikein.
— Ja erittäin viisasta, — lisäsi Chicot. — Mutta mehän, hitto vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!
— Hyvä herra, — lausui nyt Anjoun herttua, — me tahdomme lausua nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne puhtaaksi meidän läsnäollessamme.