Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä tässä äsken oli ilmoittanut.
Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä koskenut häntä.
— Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! — huudahti Chicot.
Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.
— Tuleepa totta tosiaan, — vahvistivat suosikit.
— Guisen herttuako? — änkytti Anjoun herttua.
— Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.
— Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani Guiseä? — kysäsi kuningas hiljaa.
— Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, — vastasi kansleri samassa äänilajissa.
— Keitä muut olivat?