— Minä, armollinen herra, — sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.
Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven viereen.
— Voi, — huudahti herttua, — tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.
— Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.
— Puhukaa, kreivi, — änkytti Frans hämmentyneenä.
— Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken alotti Monsoreau:
— Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?
— Niinkuin näette.
— On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii ympäri katuja.
— Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?