Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona. Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.
Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja juhlittavaan herttuaan.
Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä. Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.
— Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? — virkkoi kuningas. Tehän tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin torvilla? Olin kuulevinani sellaista.
— Sire, vastasi herttua, — Parisissa soivat torvet ainoastaan kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa ruhtinaalle.
Henrik puri huultaan.
— Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! — sanoi hän hetken perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin prinssiä. — Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?
— Olen, sire.
— Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani, suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.
Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.