— Sire, — virkkoi herttua, — teidän majesteettinne ihan varmaan laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?
— Minä tarkoitan, Guisen herttua, — jatkoi Henrik, — sitä että jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän, serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain valtiollinen sääntö.
Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.
— Joka tapauksessa, herttua, — sanoi hän, — on iloni verraton nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te, mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.
Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.
— Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi kuningas, — älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien keksimisestä.
— Niin, sire, — vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, — me tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet teidän majesteettinne kasvojen eteen.
— Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? — pisti Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat jääneet etumaiseen huoneeseen. — Hän on jättänyt kolmannen osan luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.
— Luottamuksellako? — toisti Henrik. — Ettekö aina käänny puoleeni luottamuksella, serkku?
— Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.