— Kuninkaan nimessä! — kumahteli Crillonin kuuluva ääni. — Avatkaa!
— Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, — vastasi Gorenflot eräästä ikkunasta.
— Kuka sellaista väittää, lurjus? — kysyi Crillon.
— Minä, minä! — huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.
— Koettakaapa ampua tuota narria, — sanoi Crillon sotilailleen, — niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.
Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.
— Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, — kajahti silloin kesken hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse astunut ihan luostarin rapuille saakka.
— Kyllä, teidän majesteettinne, — vastasi Crillon ja löi jyriseviä iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.
— Mitä te tahdotte? — kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt erääseen ikkunaan.
— Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, — sanoi sama ylevä ja rauhallinen ääni. — Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa kaivataan häntä.