— Hän on saanut tietää, — jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni, — että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin, minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio ystävä herra Bussy onkaan!
— Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! — virkahti Bussy. — Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen tekemisissä.
— Olkoon menneeksi, — vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.
— Kas niin, hyvä herra, — lausui Bussy, — tehkäämme tästä loppu. Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen, kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun kimppuuni tahi antakaa minun mennä.
Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.
— Antakaa minun poistua! — toisti nuori mies ja tunsi veren kohoavan sydämestä päähän.
— Ohoo! — vastasi Monsoreau. — Vai poistua! Mitä sillä tarkoitatte, herra Bussy?
— Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.
— Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja asettautuivat toveriensa viereen.
— Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, — sanoi Bussy. — Missä ovat muut?