— Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.
— Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.
— Niin, — huomautti Frans, — ja he kuuluvat sukuun, joka aina on kilpaillut meidän sukumme kanssa.
— Frans! — huudahti Henrik. — Enpä tosiaankaan luullut sinua niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans! Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan valta… päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans, jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.
— Mistä syystä?
— Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.
— Siinä teet väärin, veljeni, — sanoi Frans.
— Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.
— Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää Lothringin prinssien taholta.
— Voi hyvä veli, — vastasi Henrik alakuloisesti, — en tunne ketään sellaisessa asemassa olevaa.