— Katselkaa ympärillenne, sire.
— No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.
— Ah! — huokasi herttua, — etkö siis minua ymmärrä, veljeni?
Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.
— Mitä! Olisiko se mahdollista? — huudahti hän.
Frans nyökäytti päätään.
— Mutta ei, — puhui Henrik, — sinä et voi siihen suostua, Frans. Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.
— Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.
— Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni. Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti muuttavat!
En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän tähtenne, sire.