— Jo riittää, herrat, — keskeytti Quélus. — Mene syrjään, d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää, olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?
— Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, — mutta nyt minä teitä halveksin!
— Ja minä, — vastasi Antraguet, — olisin tunti sitten ilomielellä lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää varanne, herrat, pitäkää varanne!
— Pidämmekö takit yllämme? — kysyi Schomberg.
— Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa, — huusi Antraguet.
Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.
— Kas vaan, — virkkoi Quélus, — minä olen hukannut tikarini. Se ei käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.
— Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo, — sanoi Antraguet, — ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette uskaltanut sitä kiskaista irti.
Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.
— Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei ole tikaria! — huusi juuri saapunut Chicot.