Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.
Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi tällöin kuuluva huuto.
Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan. Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä. Maugiron oli miltei haavoittumaton.
Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen miekkansa sattui vain laudoitukseen.
Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.
— Hän on hukassa, — sanoi Chicot.
— Eläköön kuningas! — huusi d'Epernon. — Rohkeutta, leijonani, rohkeutta!
— Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! — sanoi Antraguet. — Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee hengittämään.
Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä kuolen.
Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat vieneet hänen viimeisetkin voimansa.