Herra Quélus, — virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, — te olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.
— Minkävuoksi minä antautuisin? — kysyi Quélus. — Enhän minä vielä makaa maassa.
— Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan vahingoittumaton.
Eläköön kuningas! — huusi Quélus. — Minulla on vielä miekkani, herra.
Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen iskunsa, niin raju kuin se olikin.
— Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, — sanoi Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen sen hänen kädestään.
— Voi! — ärjyi Quélus. — Miekka, miekka!
Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön kuningas!
Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui, että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi, hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.
— Eläköön kuningas! — mutisi tämä kuolintuskissaan.