Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka kerrassaan lävisti tämän rinnan.
— Oletko viimeinkin tyytyväinen? — sanoi hän. Kaikki oli nyt lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.
Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.
Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen takaa-ajamana.
Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:
— Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn kuolemaan.
— Minä uskon teidän sanoihinne, — vastasi Antraguet liikutettuna. Minä uskon teitä.
— Paetkaa! mutisi Quélus. — Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan teille anteeksi.
— Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky minua uhkaisi, — sanoi Antraguet.
— Pelastakaa itsenne, nuori mies, — kehotti Chicot, — elkääkä kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko kahta sellaista samana päivänä.