— Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin rakkausseikkailujaan.
— Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla, samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne. Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen teidän tuntea kynsiään.
— Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? — toisti Frans hitaasti ja katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.
— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.
— Kyllä, armollinen herra, — toisti Guisen herttua, — onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan tuntia armonaikaa.
— Kuuletko, Henrik, kuuletko! — kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan vapisevaan ja kylmään käteen.
— Se on kyllä totta, — lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä, että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. — Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.
— Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa, eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa, mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi, koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.
— Herttua! — mutisi Frans punastuen.
— Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, — jo jonkun aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään, haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?