Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien iltapäivällä.
Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä, itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin tehtäväksi.
Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.
Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi, haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän niin kauvan oli tavotellut.
Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi. Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden. Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle henkilölle.
— Chicot! — luki seuraava kirjoittaja. — Osasipa se pirun herra kirjoittaa koreasti!
Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä. Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.
La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin pyssynsä.
— No, no, — virkkoi kuningas. — Mitä on tekeillä? Hyvät katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa esimerkkiä!
— Jalo herra, — sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta kuningasta, — kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä enemmän.