— Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen herttua! — huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.
— Hohoo! Mitä nuo huutavat? — pääsi Henrik III:lta, ja hän rypisteli kulmiaan.
— Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää takaisin Louvreen, sire.
— Tuletteko mukaan?
— En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron! Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen, vieläpä hauskakin.
— Mihin sinä sitten menet?
— Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa, että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt! Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä. Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.
— Mitä hälinää tuo on? — virkkoi äkisti kuningas. — Miksi ne noin juoksevat Pont-neufiin päin?
Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä kuningas seisoi.
— Ohoo! — pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. — Sanoin äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.