Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja, menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet, jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.
Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut, miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.
— Ah! — huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa Dianalta katsetta itselleen, — naiset ovat viekkaita ja rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää. Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä, kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.
Raivo sydämessään hän riensi pois.
Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa. Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.
Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.
— Voi! — ajatteli hän. — Olenhan hullu tehdessäni itseni inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii! Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt minusta voiton?
— Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat, kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa kuin hänen välinpitämättömyytensä!
— Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti, tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.
Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle, sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään, mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.