— Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.
— Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.
— Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.
Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä onnestaan?
— Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden asuntomme ympärillä.
— Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku talostanne?
Mitä! — huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, — siis te ette ollutkaan se mies?
— Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.
— No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä olen.
— Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.