— Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on sanomista, — jatkoi Diana. — Peläten tuota miestä, jota me emme tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, — lisäsi hän ja ojensi kätensä Bussylle, — senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä… Huomenna minä matkustan Méridoriin.
— Te matkustatte! huudahti Bussy.
— Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!
Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.
— Nyt on minusta tullut loppu! — mutisi hän.
— Mitä te puhutte? — huudahti Diana ja nousi ylös.
— Katsokaas, — vastasi Bussy. — Minä sanon, että tuo mies, joka on syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain jumaluutta… tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.
— Voi, herra kreivi!
— Se konna! — huusi Bussy. — Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!
Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se on ehkä hänelle anteeksiannettavaa…