Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu. Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.
Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat rypyssä ja sanaakaan sanomatta.
— Sire, — sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta…
— Että se teitä pelästyttää, eikö min? — sanoi kuningas. — Sen kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä. Elä nouse ylös.
— Mutta, sire… suvaitkaa… änkytti herttua ja haparoi vapisevin käsin Guisen herttuan kirjettä.
— Te olitte lukemassa?
— Olin, sire.
— Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin myöhään valveilla.
— Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, — vastasi herttua ja koetti hymyillä, — se oli vain pieni iltaposti.