— Kyllä, — jatkoi Henrik, — minä ymmärrän. Venusposti, lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei suljeta tuollaisella sinetillä.
Herttua pani kirjeen piiloon.
— Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! — virkkoi kuningas nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta, sanoi hän:
— Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?
— Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista, monsieur, — virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon monsieur -sanalle [ranskal. sana monsieur vastaa tavallisessa käytännössä suomal. herra -sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden — sen sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät herrat, — lisäsi hän, — kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan. Kuningas antaa siihen luvan.
Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.
— Sire, — sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein, — ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.
— Todellakin! — vastasi Henrik julman pisteliäästä — Mutta te unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas… kuningas tässä maassa!
— Sire! — huomautti Frans. — Minä olen täällä Louvressa äitini luona.
— Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, — sanoi Henrik. — Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.