Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli; että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli tapahtunut veljenmurhia.
— Ei, — virkkoi Henrik, — te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt. Tunnustakaa se julkisesti!
— Voi, kyllä, minä tunnustan sen! — huudahti herttua.
— No niin, antakaa siis kirje tänne… sillä kuningas sen käskee.
Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Onko siinä nyt kaikki? — kysyi herttua, katseensa kavalana.
— Ei, monsieur, — vastasi Henrik. — Uppiniskaisuutenne vuoksi täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.
— Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?
— Keitä te kutsutte ystäviksenne?
— Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya…