Silloin kenraali astui askelen eteenpäin ja koettaen kaikin voimin tyynnyttää mieltään sanoi:
— Minulla on poika ja minun pitää ensisijassa ajatella häntä jouduttuani murhamiesten seuraan.
— Kenraali, sanoi puheenjohtaja ylevästi, — yksinäisellä miehellä on aina oikeus solvaista viittäkymmentä, se on heikkojen etuoikeus. Mutta väärin teette käyttäessänne tätä oikeutta. Vannokaa, älkääkä meitä solvaisko.
Jo toisen kerran lauhdutti kenraalia kokouksen puheenjohtajan ylevämmyys. Hän epäröi hetkisen. Viimein hän lähestyi puheenjohtajan pöytää ja sanoi:
— Mikä on valan muoto?
— Tämä:
'Kautta kunniani vannon, etten kenellekään koskaan maailmassa ilmaise, mitä olen kuullut ja nähnyt helmikuun viidentenä päivänä, kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tunnustan ansaitsevani kuoleman, jos tämän valan rikon.'
Kenraali näytti vapisevan hermostuneesti, ja tämä seikka esti häntä muutaman sekunnin aikana vastaamasta. Lopulta hän voitti vastenmielisyytensä ja lausui valan, mutta niin heikolla äänellä, että tuskin erotti sanoja. Sen vuoksi muutamat jäsenet vaativatkin, että hän lausuisi sen uudelleen kovemmalla äänellä. Hän totteli.
— Nyt haluan poistua, sanoi kenraali. — Olenko viimeinkin vapaa?
Puheenjohtaja nousi, viittasi kolmea jäsentä häntä seuraamaan, ja kenraali astui vaunuihin annettuaan ensin sitoa silmänsä. Näiden kolmen henkilön joukossa oli ajaja, joka heidät oli perille kuljettanut.