— Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, — eikö olekin, Albert?
— Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.
— Normandiaan, jos niin tahdotte.
— Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.
— Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.
— Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.
— Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.
— Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.
— Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät Italiassa.
— Entä sitten.