— Eilen tulin luoksenne siksi, etten tietänyt, kuka olitte, sanoi nuori mies, joka alkoi tulla hämilleen.
Albert oli korottanut ääntään niin paljon, että hänen sanansa kuuluivat viereiseen aitioon ja käytävään. Sen vuoksi viereisissä aitioissa istujat kääntyivät kreivin aitioon päin ja käytävässä liikkujat pysähtyivät Château-Renaud'n ja Beauchampin taakse.
— Mistä te tulette? kysyi Monte-Cristo ilmaisematta pienintäkään mielenliikutusta. — Ette näytä olevan aivan täysissä järjissänne.
— On minulla sentään kylliksi järkeä ymmärtääkseni, että olette petollinen ja saadakseni teidät tajuamaan, että tahdon kostaa, sanoi Albert raivoissaan.
— En ymmärrä teitä, lausui Monte-Cristo, — ja vaikka ymmärtäisinkin, niin käytätte mielestäni aivan liian suurta ääntä. Olen tässä aitiossa kotonani ja vain minulla on oikeus täällä korottaa ääneni. Menkää!
Ja Monte-Cristo osoitti Albertille ovea ihailtavan käskevällä liikkeellä.
— Minä kyllä pakotan teidät lähtemään kotoanne, sanoi Albert kiihkeästi rypistellen kädessään olevaa hansikasta, jota kreivi piti silmällä.
— Hyvä, hyvä, sanoi kreivi tyynesti. — Etsitte riitaa kanssani, sen huomaan. Mutta erään neuvon annan teille ja painakaa se mieleenne: on huono tapa nostaa melua haastaessaan toisen kaksintaisteluun. Hälinän aikaansaaminen ei ole edullista kaikille, herra Morcerf.
Tämän nimen kuullessaan säpsähtivät kaikki läsnäolijat. Eilisestä asti oli Morcerfin nimi ollut kaikkien suussa.
Selvemmin kuin kukaan muu, ja ennen kuin kukaan muu, ymmärsi Albert tämän viittauksen tarkoituksen, ja hän aikoi heittää hansikkaansa kreivin kasvoille, mutta Morrel tarttui hänen ranteeseensa, samalla kun Château-Renaud ja Beauchamp, peläten kohtauksen liikaa kärjistyvän, pidättivät häntä takaapäin.