Albert, Beauchamp ja Château-Renaud jäivät taistelupaikalle.
Nuori mies loi todistajiinsa katseen, joka olematta arka tiedusteli heidän mielipiteitään äskeisten tapahtumien johdosta.
— Rakas ystävä, sanoi Beauchamp ensimmäisenä, joko toisia herkempänä tai teeskennellen vähemmän, — sallikaa minun onnitella teitä. Tämä oli todellakin odottamaton loppu ikävälle asialle.
Albert seisoi vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Château-Renaud tyytyi pieksämään kenkäänsä notkealla kepillään.
— Emmekö jo lähde? sanoi hän kiusallisen äänettömyyden jälkeen.
— Milloin vain tahdotte, vastasi Beauchamp, — antakaa minulle vain ensin aikaa onnitella herra Morcerfia. Hän on tänään osoittanut jalomielisyyttä ja ritarillisuutta … joka on harvinaista maailmassa.
— Niin on, sanoi Château-Renaud.
— Suurenmoistahan on voida siinä määrin hallita itseään, jatkoi Beauchamp.
— Se on kyllä totta. Mitä minuun tulee, niin se olisi ollut minulle aivan mahdotonta, sanoi Château-Renaud kylmäkiskoisesti.
— Hyvät herrat, sanoi Albert, — ette varmaankaan ymmärrä, että kreivi Monte-Criston ja minun välilläni on tapahtunut jotakin sangen vakavaa…