— Olemme kyllä, olemme kyllä, sanoi Beauchamp heti, — mutta kaikki tyhjäntoimittajamme eivät ymmärrä, kuinka sankarillisesti olette menetellyt, ja ennemmin tai myöhemmin teidän on pakko selittää se heille tavalla, joka ei ole heidän terveydelleen ja hengelleen oikein edullista. Annanko teille ystävän neuvon? Lähtekää Napoliin, Haagiin tai Pietariin, missä ymmärretään kunnia-asiat selvemmin kuin täällä typerässä Pariisissa. Sinne päästyänne harjoitelkaa ahkerasti pistoolilla ampumista ja miekkailua. Menetelkää niin, että palatessanne Pariisiin muutaman vuoden kuluttua olette siksi unohdettu tai siksi kunnioitettu näiden harjoitustenne tähden, että saatte olla rauhassa. Enkö olekin oikeassa, herra Château-Renaud?
— Se on minunkin mielipiteeni täydellisesti, sanoi paroni. — Ei mikään synnytä vaarallisia kaksintaisteluja siinä määrin, kuin tulokseton kaksintaistelu.
— Kiitos, hyvät herrat, vastasi Albert kylmäkiskoisesti hymyillen. — Noudatan neuvoanne, en siksi, että sen minulle annatte, vaan siksi, että itsekin aioin lähteä Ranskasta. Kiitän teitä myöskin siitä palveluksesta, jonka minulle teitte tulemalla todistajikseni. Se painuu sitäkin syvemmälle mieleeni, koska se on ainoa, joka äskeisten sanojenne perusteella jää muistiini.
Château-Renaud ja Beauchamp katsoivat toisiinsa. Ääni, jolla Morcerf lausui kiitoksensa, osoitti sellaista päättäväisyyttä, että seurustelu olisi käynyt hankalaksi, jos keskustelua olisi jatkunut pitemmälle.
— Hyvästi, Albert, sanoi Beauchamp äkkiä ojentaen veltosti kätensä nuorelle miehelle, joka ei näyttänyt tointuvan huumaustilastaan.
Albert ei tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen ojennettuun käteen.
— Hyvästi, sanoi Château-Renaud vuorostaan pitäen vasemmassa kädessään siroa keppiään ojentaessaan oikean.
Albertin huulet sopersivat tuskin kuultavasti: Hyvästi! Mutta hänen katseensa oli sitä ilmeikkäämpi, siinä kuvastui hillittyä suuttumusta, ylpeää halveksumista ja jaloa harmia.
Todistajien noustua vaunuihin hän seisoi vielä jonkin aikaa liikkumattomana ja alakuloisena paikallaan. Sitten hän äkkiä päästi hevosensa ohjakset irti puusta, johon palvelija ne oli sitonut, hyppäsi satulaan ja läksi ajamaan täyttä laukkaa Pariisia kohden. Neljännestuntia myöhemmin hän tuli Helder-kadun varrella olevaan asuntoonsa.
Astuessaan hevosen selästä hän oli näkevinään kreivin makuuhuoneen ikkunasta isänsä kalpeat kasvot. Albert käänsi huokaisten päänsä syrjään ja astui sivurakennukseensa.