— Ikävyydestä! huudahti paronitar.
— Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän tyynesti.
— En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä, mikä on auttamatonta.
— Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua…?
— Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. — Tyttärenne joutuu naimisiin huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.
Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän puhui melkein leikkisästi.
— Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla surullisesti.
— Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen poskilleen nousi heikko puna.
— Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. — Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.
Villefort kumarsi.